Suomen asuntokannan tarkastelu valmistumisvuosittain avaa sitä, mikä edustaa alunperin mitäkin ilmanvaihdon historian vaihetta. Asiaan liittyvät olennaisesti myös siirtyminen tulisijoista muihin lämmitystapoihin ja veden tulo asuntoihin.

Muutos ulkohuussista asuntokohtaisiin sisäkäymälöihin ja pesutiloihin on muuttanut vuosien saatossa huomattavasti asuntojen kosteusteknistä kuormitusta sekä ilmanvaihdon roolia ja merkitystä. Museoviraston julkaisema opas painovoimaisesta ilmanvaihdosta kertoo seikkaperäisesti käytetyistä ilmanvaihtojärjestelmistä.

Alkujaan ilmanvaihto kytkeytyi uunilämmitykseen, mutta kun tulisijoista luovuttiin, ilmanvaihto eriytyi kokonaan omaksi järjestelmäkseen, vakiinnuttaen kulloinkin parhaimmaksi katsotut ratkaisut nopeasti. Aina 1890-luvun lopulle saakka poistoilmalaitteina toimivien tulisijojen tarvitsema tuloilma saatiin tahattomasti hirsien tilkeraoista ja ikkunoiden sekä ovien käyntiväleistä. Tahattoman tuloilman ja tulisijojen yhdistelmää käytettiin puutaloissa pidempäänkin. Tuloilma-aukot alkoivat yleistyä, kun ikkunatuuletuksena hoidettu tehostettu ilmanvaihto haluttiin toteuttaa ikkunoita avaamatta. 

Kakluunien yläosiin alettiin lisäämään poistokanavia ja -venttiilejä. Myös liesien yhteyteen, käymälöihin ja kylpyhuoneisiin alkoi ilmestyä erillisiä poistoilmahormeja. 

1800-luvun lopulta aina 1930-luvulle ilmanvaihdon toteutustapana oli huonekohtainen painovoimainen ilmanvaihto, joka toteutettiin kaikissa asuinhuoneissa ulkoseinien tuloilma-aukoilla ja savuhormien yhteyteen lisätyillä poistoilmahormeilla. 

Puuliedet korvaantuivat vähitellen kaasuhelloilla ja lämmin vesi tuli taloon, jolloin tarvittiin enää yksi poisto keittiöön ja toinen kylpyhuoneeseen. Kun lämmityspatterit korvasivat tulisijat 1910-luvulta alkaen, savuhormit korvattiin poistoilmaventtiilein varustetuilla huonekohtaisilla kevythormeilla aina 1940-luvulle saakka. Huonekohtaisen ilmanvaihdon aikakaudella tuloilmahormeja sijoitettiin kokeellisesti myös välipohjaan ja kellariin.

1930-luvulta eteenpäin yleistyi huoneistokohtainen siirtoilmajärjestelmä, joka perustui läpivirtausperiaatteelle. Korvausilma otettiin puhtaisiin tiloihin ja poistettiin likaisista tiloista, kuten kylpyhuoneista. Poistohormit katosivat makuuhuoneista ja seinäventtiilit korvautuivat ikkuna-aukkoon yhdistetyillä rakoventtiileillä. Erilliset ulkoseinän tuloilma-aukot johdettiin ainoastaan keittiöiden kylmäkomeroihin. 1950-luvulle asti ilmanvaihto toteutettiin yleisimmin huonekohtaisesti ja painovoimaisena tekemällä ulkoseiniin tuloilma-aukotukset venttiileille. 

1960-luvulta eteenpäin yleistyi pelkkä painovoimainen ilmanpoisto, jolloin tuloilmanotossa, keittiön jäähdyttävää kylmäkomeroa lukuun ottamatta, ei käytetty tuloilmaventtiileitä yleensä lainkaan. Järjestelmässä raitisilma otettiin tuulettamalla ikkunoista, tuuletusluukuista tai saatiin tahattomasti rakenteiden vuotokohdista. Järjestelmää kutsutaankin puutteelliseksi tuloilmanoton puuttumisen vuoksi. Rakennuksiin suositellaankin tuloilmaventtiilien lisäämistä. 

Asuinkerrostaloihin perinteikkäitä kokonaan painovoimaisia ilmanvaihtojärjestelmiä rakennettiin yleisesti aina 1970-luvulle saakka, jonka jälkeen ne korvaantuivat nopeasti koneellisella poistoilmavaihdolla. Koneellisen ilmanvaihdon mallia toteutettiin myös painovoimaisiin järjestelmiin: tuloilma-aukot jätettiin pois muualta paitsi kylmäkomeroista ja löylyhuoneista ja tuloilma otettiin joko tahattomasti tai tuuletusikkunoiden tiivisteitä poistamalla. Vuosien saatossa myös tuloilmanotto muuttui koneelliseksi. Erilliset tuloilmaventtiilit yleistyivät uudestaan vasta 1980-luvun lopulla. Venttiilein hallittu tulo- ja poistoilmavaihto tuli asuinkiinteistöihin vasta 2000-luvun lopulla. Perinteikäs painovoimainen ilmanvaihto elää uutta tulemistaan koneellisen rinnalla, yleensä tekniikan avittamana.

Vuoden 2019 lopussa Suomessa oli noin 3 076 000 asuntoa, joista vailla vakinaisia asukkaita oli noin 341 000 asuntoa. Lukumääräisesti suurin osa rakennuskantaan kuuluvista rakennuksista on pientaloja. Yksi- ja kaksikerroksiset rakennukset muodostavat yhteensä 95 prosenttia koko rakennuskannasta ja niissä asuu 66 % väestöstä eli 3,6 miljoonaa henkilöä.

1970- ja 80-lukujen rakennusbuumi näkyy tilastoissa. Tilastokeskuksen keräämä data vuodelta 2019 kertoo, että eniten edelleen asuinkäytössä olevia asuntoja rakennettiin 1970- ja 1980- luvuilla, yhteensä 985 000 kappaletta. Kolmen tuota rakennusbuumia edeltävän vuosikymmenen saldo on yhteensä vain 634 000 asuntoa ja kahden seuraavan vuosikymmenen (1990-2010) samaa luokkaa, 624 000 kappaletta. Sen jälkeen vakituisesti asuttuja asuntoja on tilastoitu 298 000 kappaletta.

Taulukoiden lähde: Tilastokeskus, Asunnot talotyypin, käytössäolon ja rakennusvuoden mukaan, 2019.